Aina on eka kerta...

Tervetuloa! Loin tämän blogin kertoillakseni kahden huiskuhäntäni, cavaliertyttöjen Lumikarhu Nellin ja Lumikarhu Prisellan, eli Mytyn, kuulumisia. Saa nähdä kuinka ahkerasti kirjoittelen, itseni tuntien välillä saattaa olla aika pirun hiljaista :D

Nelli on kohta 6-vuotias, tricolour-värinen ilopilleri. Kotikoiran virkaa toimittava Nelli on asustellut elämänsä aikana Alahärmässä ja Helsingin Vuosaaressa, ja nyt viimeisimmät reilut kaksi vuotta luonani täällä Kalliossa. Yhtä perhettä olemme kuitenkin olleet luovutusiästä asti :)
Nelli on luonteeltaan ennenkaikkea "perhekeskeinen". Se rakastaa omia ihmisiään välillä niin ylitsepursuavasti, että saa pelätä koiran kupsahtavan omaan onnellisuuteensa. Nelli on vauvasta saakka ollut varsinainen kainaloinen, se tunkee peiton alle ja ynisee tyytyväisenä. Aamuisin on ihana herätä äiskän kyljestä kintut kohti kattoa. Vieraat ihmiset otetaan vastaan vapautuneesti häntä vispaten. Kaikki ihmiset ovat aikas ihania :)
Kaiken iloisuutensa vastapainoksi Nellillä on myös arka puoli. Mustat, ja varsinkin mustat pystykorvaiset koirat ovat jotain aivan kamalaa. Nellin reaktio näitä ilmestyksiä kohtaan vaihtelee karmeasta paniikkiräksytyksestä itkunsekaiseen kiljumiseen. Muutenkin Nelli vetäytyy hieman kuoreensa uusien koiratyyppien läheisyydessä, vähän niinkuin omistajansakin ihmisten suhteen. Lienenköhän huono esimerkki... :p

Mytty puolestaan on pienen perheemme uusin tulokas. Tällä hetkellä tytöltä löytyy ikää 10 viikkoa ja viisi päivää, ja värinä on Mytylläkin tricolour. Suomestahan cavoja löytyy neljässä eri värissä, ja mulla on suorastaan hävettävän suuria vaikeuksia päättää minkävärisen luppakorvan tahtoisin, joten trikki oli lopulta ikäänkuin pakkohankinta :D
Mytyn luonteesta voisin sanoa yhtä sun toista, moodi kun tuntuu vaihtuvan vuoroveden ja planeettojen asentojen mukaan. Se mikä on varmaa, on että tältä likalta ei munaa puutu. Tyttö on itsetietoinen, itsepäinen ja kova kuin kivi. Pienet kolinat eivät vauhtia hidasta ja periksi ei anneta. Pikkuipanan huonoimmaksi puoleksi on ehdottomasti sanottava ikävänpuoleiset raivarit, mitkä kakru vetäisee kun se esim. nostetaan syliin ulkona. Siinä sitten kiljahdellaan raivosta ja purraan maanisesti, samalla kun viattoman uhrin veri vaan lentää. En oikein tiedä miten toimisin näiden raivareiden kanssa, tähän mennessä olen vain kieltänyt tiukasti, enkä varsinkaan päästänyt tyttöä pois sylistä.
Mytty on varsinainen wannabe-Tasmanian tuholainen. Se ei ole tähän mennessä saanut vielä mitään hajalle, mutta yritys on kova. Tyttö pyörii lattialla lelujensa kanssa kuin pyörremyrsky, roikkuu kaikkialla mistä saa kiinni ja hyökkäilee kuin kissa konsanaan. Osaa se kyllä rauhoittuakin, eilen tyttö nukahti syliini selälleen kun lauloin sille. Heh, pakkohan ne äidinvaistot on jotenkin kanavoida ;)

Nyt on sitten ensimmäinen merkintä tehtynä. Toivottavasti jaksaisin jatkossakin kirjoitella tytöistä jotain. Omistajan muita tilityksiä voitte lukea salasanan takaa osoitteesta http://jenv.vuodatus.net.